torstai 29. joulukuuta 2011

Kun sää ei salli…

Kaikkihan on kiinni vain oikeasta pukeutumisesta, vai miten se nyt oli. Välillä kuitenkin tuntuu, että luonnonvoimat ovat omaa tahtoa vahvemmat.

Joulupäivä valkeni näillä leveysasteilla hienoisessa pakkasessa. Aurinko ponnisti itsensä näkyville taivaanrantaan, ja sää oli mitä kutsuvin. Ajattelin, että pyhäpäivän rauhallisena aamupäivänä on mitä mainioin aika aloittaa uusi elämä ja kirmata pitkästä aikaa lenkkipolulle. Sanoista tekoihin. Aamupalan laskeuduttua vedin vermeet niskaan ja lähdin. Kello oli noin 11.24. Kello 11.31 alkoi hiljalleen sataa räntää. Viisi kilometriä reippaasti käveltyäni räntää satoi mukavasti lähes vaakatasossa…Jotenkin ketutti.

Tapaninpäivänä herättiin maailmanlopun tunnelmiin. Tuuli ryskytti taloa ja kaatoi pihapuita. Salamat välkkyivät. Ne tosin osoittautuivat katkeileviksi voimalinjajohdoiksi ja niistä purkautuneiksi valokaariksi, mutta anyway. Oikein viranomaistiedotteessa varoitettiin ulkona liikkumisesta. Myrsky jatkui seuraavana päivänä, ja iloisen lenkkeilijän aika kului lähinnä polttopuita hellaan nakkaillessa ja joulusuklaita napsiessa.

Kun ei niin ei.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Jumppakärpänen kuollut kokonaan?

"Koulun kasettisoittimesta kuului rätisevää jazzmusiikkia. Pukuhuonessa haisi kalalta ja lattiavahalta, kuten vanhoissa jumppasaleisssa yleensäkin, siellä leijaili ummehtunut ja kiduttava köysien, hevosen ja voimistelurenkaiden lemu. Sekä lisäksi kitkerä naisten hien ja sukuelinten hajun sekamelska. Kotirouvien vaatteet oli ripustettu roikkumaan pukuhuoneessa oleviin koukkuihin; makkaralla olevat villahousut, telttamaiset alushameet, kukalliset mekot, tukisukat, rintaliivit, jotka olivat kuppikooltaan isommat kuin minun piponi. Lattialla, sulaneen lumen muodostamien lammikkojen keskellä oli ostoskasseja ja galonlaukkuja ja kuluneita naistensaappaita, huopikkaita ja kippurakärkisiä saapikkaita. Hiivin voimistelusaliin päin. Salissa oli häikäisevän valoisaa. Yhtäkkinen maanjäristys tärisytti rakennusta, jopa välipohjakin notkahti. Tädit harjoittelivat joustohyppelyä. Hyi hitto sitä hyllyvää läskiä! Tissit pomppivat kuin jauhosäkit, läskirenkaat paisuivat kuin kohotettu hiivataikina. Onneksi he eivät pysyneet kovin hyvin tahdissa, sillä jos he olisivat hypänneet yhtaikaa, lattia olisi romahtanut. Sitten laukattiin hyppyaskelin salin ympäri. Jättimäiset reidet tömistivät elefantinaskelin puolapuurivistöjen ohi. Hiki virtasi kaksoisleukoja pitkin alas rintojen väliin, suonikohjut hehkuivat punaisina. Taivuttakaa sivuille, jumpan vetäjä kehotti kasettisoittimen luota, ja neljäkymmentä riuskaa kotirouvan käsivartta huojui edestakaisin kuin koivunrungot myrksyssä. Hiiop, eteenpäin, ja kaksikymmentä valtavaa ämmänpersettä, jotka olivat synnyttäneet satapäin lapsia, törrötti keikkuen ilmassa. Pershiki valui pitkin ihraista selkää, jalkovälit levittivät tuoksuaan. Taas ylös ja hopsista hei., sivupotkuja lantiot edellä. Yhteentörmäyksiä tietysti sattui, kun valtavat energiamassat olivat liikkeessä. Tätejä kaatui kuin kahdentonnin painoisia pommeja, he liukastelivat hikisillä, vahatuilla lattialankuilla, ennen kuin ponnistelivat pystyyn, nujertumattomina. Salissa huokui jänkän ja vaihdevuosien tuoksu. Syntymän ja kuoleman ikiaikainen sekoitus, naisellinen kiihko."


Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Suom. Outi Menna, 2001)


Vaikka Niemen kuvaus sijoittuu Pajalaan 1960-luvun lopulle, on siinä kutkuttavan monta muistoa omasta liikuntahistoriastani. Voimistelusali on kuin muinaisilta koulajoiltani. Puolapuut, voimistelurenkaat, katosta riippuvat köydet (joihin en koskaan oppinut kiipeämään), hevonen eteisessä odottamassa uhreja. Kaikki tämä, ja seassa veistoluokan höyläpenkit. Lattiaa ei ollut vahattu, ja liikuntatunnilla lautojen raosta nousi sahanpurua. Mikään mainituista välineistä ei herätä kauhunväristystä kauniimpaa tunnetta! 70-luvun alussa tyttöjen piti voikkatunnille pukeutua voimistelupukuun ja -tossuihin. Nolouden huippu oli kotitekoinen, huonosti istuva tummansininen (väri oli määrätty) vähän kankeaa uikkaria muistuttava tekeleeni. Kavereilla oli tietysti oikeat, kaupasta ostetut hienot trikoopuvut. Ja hakkasi se seminaarissa oppinsa saanut maikka tamburiiniakin...

Aikuisena koulun voimistelusali vaihtui paikallisen entisen suojeluskuntatalon saliin, jossa kerran viikossa vedettiin naisille jumppaa. Kotirouvat vain olivat vaihtuneet työssä käyviksi naisiksi, jotka istumatyössä lössähtäneine vartaloineen koettivat hakea kadonnutta gasellia sisältään hekin. Hygieniaolot olivat toki parantuneet Niemen kuvaamista ajoista, mutta ihmisen tuoksut ovat mitä ovat.

Aikani tahkosin paikallisessa jumppapiirissä, mutta lopulta luovutin. Ei muka enää ollut aikaa, ja muutenkin alkoi tympiä. Nojatuoli on niin paljon kutsuvampi. Aerobic-tossut ovat varmaan korppuuntuneet käytön puutteesta vaatehuoneen nurkassa. Miten sytyttää jumppakipinä uudelleen?